Ajatuksia oppimisen arvioinnista

Pääsin marraskuussa seuraamaan Laurean tradenomiopiskelijoiden ja projektia ohjanneen lehtorin välistä arviointikeskustelua. Paikalla oli 6 opiskelijaa, joista 4 oli vaihto-oppilaita, ja keskustelu käytiin siten englanniksi. Arviointikeskustelu alkoi opettajan kysymyksellä siitä, millainen fiilis projektista opiskelijoille oli jäänyt ja mitä he olivat oppineet. Kaikille opiskelijoille oli jäänyt hyvä mieli, he pitivät projektia mielekkäänä ja mielenkiintoisena, ja kokivat oppineensa siitä paljon. Arviointikeskustelun asetelma oli hyvin tasa-arvoinen, sillä opettaja ei asettunut oppilaiden yläpuolelle, vaan palautekeskustelua käytiin työelämätyylisesti puolin ja toisin. Opettaja arvioi opiskelijoiden lisäksi myös itseään ja sitä, mitä olisi voinut tehdä paremmin ja missä asioissa olisi voinut valmentaa tai auttaa opiskelijoita enemmän. Opettaja pyysi myös opiskelijoilta palautetta omasta toiminnastaan. Opiskelijoiden palaute opettajalle oli pelkästään positiivista. Opettajan palaute opiskelijoille oli analyyttisempaa ja nosti esille myös kehityskohteita, joskin myös se oli hyvin positiivista ja rakentavaa. Opettaja johdatteli keskustelua työelämäläheiseksi; yhdessä opiskelijoiden kanssa pohdittiin miten projektin aikana opittua voisi soveltaa työelämässä ja mitä esimerkiksi teknisistä ongelmista oli opittavissa. Keskustelua käytiin myös siitä, miten vastaavassa tilanteessa voisi toimia työelämässä ja miten ennakoida, ettei niitä tilanteita tulisi. Lopuksi opettaja kysyi opiskelijoilta ehdotusta perusteluineen heidän arvosanastaan, joka kyseisen projektin kohdalla vastasi myös opettajan arviota. Arvosanasta vallitsi yhteisymmärrys oppilaiden ja opettajan välillä. Kaiken kaikkiaan ilmapiiri oli hyvin positiivinen, luottamuksellinen ja yhteisöllinen. Myös projektin aikana ryhmädynamiikka oli toiminut erinomaisesti ja sen myötä arviointikeskustelukin sujui hyvässä hengessä.

Arviointikeskustelussa eniten tunteita herätti opintopistemäärä. Osa oppilaista koki, että he olivat joutuneet tekemään enemmän töitä 5 op:n eteen kuin muilla vastaavan laajuisilla kursseilla. Projektimuotoisessa opiskelussa opintopisteiden kertyminen ei kuitenkaan aina ole samalla tavalla ennaltamäärättyä kuin perinteisemmässä opiskelumuodossa. Projekteissa tulee aina yllätyksiä, ja käytännön työmäärää kompensoimassa on raportti, jonka laajuudella opintopistemäärän eteen tehtävää työtä tasataan. 5 op ei projektimuotoisessa oppimisessa mitenkään voi aina olla tismalleen saman verran työtunteja.

Ulkopuolisena “tarkkailijana” arviointikeskustelua oli todella mielenkiintoista seurata. Sen kautta itselleni konkretisoitui, että arviointi voi todella olla myös tärkeä osa oppimisprosessia. Mikäli opettaja on avoin ja altistaa itsensäkin jatkuvalle arvioinnille, on hänellä itsellään myös erinomainen mahdollisuus jatkuvasti uuden oppimiseen. Itsensä arviointi on myös taito, jota joutuu käyttämään työelämässä jatkuvasti, ja sitä onkin hyvä harjoitella jo opiskeluaikana. Etenkin omien kehityskohteiden tunnistaminen ja niiden kehittäminen auttaa työelämässä todella paljon.

Aloin pohtimaan myös sitä, miten subjektiivinen asia oman osaamisen arviointi on. Harjoittelijoita ohjatessani olen usein pohtinut samaa. Siinä missä toiset arvioivat itsensä huippuosaajaksi, ja käytännössä eivät sitä kuitenkaan ole, toiset taas aliarvioivat itseään. Hankalaksi itsensä arvioinnin tekee se, että arviointi aina eittämättä perustuu suhteessa johonkin; suhteessa asetettuihin tavoitteisiin tai oppimistavoitteisiin, lopputulokseen tai muihin ulkoapäin kohdistettuihin tavoitteisiin (esim. työelämässä mitattaviin tuloksiin) tai kulloiseenkin toimintaympäristöön. Opettajan kannalta tuo suhteessa johonkin on tietysti sinänsä helpottavaa, että kun arviointikriteerit on kurssin alussa käyty läpi, on kaikille selvää mitä, miksi ja miten arvioidaan.

Taideaineiden kohdalla arviointiprosessi monimutkaistuu entisestään sen takia, että lopputuloksen arviointiin eittämättä aina vaikuttaa opettajan subjektiivinen näkemys. Vaikka arviointikriteereitä kuinka avaisi, on hyvin vaikea, jollei jopa mahdotonta yksiselitteisesti kirjoittaa auki mitä tarkoittaa esimerkiksi: "presentoi työn visuaalisesti kiinnostavalla tavalla" tai "osoittaa luovaa ongelmanratkaisukykyä". Luovuutta on niin monenlaista, ja parhaimmillaan se onkin ehkä juuri silloin kun sitä ei etukäteen pysty sanallistamaan eli se yllättää katsojan. Taideaineiden opettajan ammattitaitoon kuuluukin mielestäni kyky perustella luovuuden aviointia niin, että se tuntuu mielekkäältä ja tarkoituksenmukaiselta opiskelijoille, ja parhaassa tapauksessa siitä oppii koko opiskeluryhmä.

Jäin pohtimaan myös sitä, miten yksilöllisesti ihmiset kokevat tekemänsä työmäärän. Siinä missä toinen opiskelija oli sitä mieltä, että hänen tekemänsä työmäärä vastasi hyvin 5 op kokonaisuutta, toinen oli sitä mieltä, että hän oli tehnyt lähestulkoon tuplasti töitä verrattuna siihen mitä yleensä 5 op:hen vaaditaan. Ja toisaalta; ihmiset tekevät asioita eri tavalla, eri tehokkuudella ja eri tyyleillä. Toiset ovat hitaita ja toiset nopeita, asiasta ja osaamisesta riippuen. Myös kulttuurinen tausta nousi arviointikeskustelussa esille. Eri maista tuleville opiskelijoilla oli selvästi erilaisia odotuksia niin opettajan toimintaa kuin myös opiskelijan roolia kohtaan. Opettajan tehtäväksi jää tasapainoilla ihmisten yksilöllisten odotusten, työtapojen ja toimintamenetelmien välissä. Opettajan työtä voisi verrata tässä suhteessa myös esimiehen työhön; selkeät tavoitteet ja opettajan / esimiehen odotukset auttavat oppilasta / työntekijää oman työnsä ja työmääränsä käsittelemisessä. Kannattaa myös muistaa, että kaikkien opiskelijoiden henkilökohtaisia toiveita ja odotuksia ei kukaan opettaja pysty täyttämään.

Kaiken kaikkiaan arviointi on kiehtova ja monimutkainen asia. Parhaimillaan se voi motivoida, innostaa ja opettaa. Pahimmillaan se voi toimia vastoin kaikkia edellämainittuja.