Erilaisia oppijoita
Ensimmäinen varsinainen lähiopetuspäivä ammatillisessa opettajakoulutuksessa herätti minussa monenlaisia fiiliksiä, ja sai pohtimaan jokaisen oppijan yksilöllistä oppimisprosessia ja tapaa oppia. Päivä kului suurimmaksi osaksi opettajajohtoisesti orientaatiojaksolla läpikäytyjä asioita kerratessa, opiskelukäytänteitä läpikäyden ja verkko-oppimisympäristöihin tutustuen. Varsinaiseen asiaan, eli oppimiseen ja opettamiseen, ei oikeastaan päästy ollenkaan. Koko päivä istumista paikallaan luokassa opettajajohtoisesti, mitään täysin uutta oppimatta, aiheutti minulle ristiriitaiset fiilikset. Olen luonteeltani tekevä, aikaansaava ja nopea. Ruuhka-arjen keskellä, kun aika on kallisarvoisin omaisuus, on myös sen käyttö ja siihen kohdistuneet oletukset saaneet aivan uusia ulottuvuuksia. Ja sitten on tietenkin pienten lasten äitinä aina mukana kulkeva syyllisyys siitä, mihin aikansa käyttää. Kaikki oma aika kun on kuitenkin pois lasten kanssa käytetystä ajasta. Aloin pohtimaan sitä, miksi tuo tunne siitä, että asia etenee liian hitaasti, oli niin kovin tuttu. Itse asiassa minusta tuntuu, että olen lusinut kaikki koulutusasteeni läpi peruskoulusta lukioon, ammattikorkeakouluun ja yliopistoon mukanani tuo sama epämiellyttävä tunne, kuitenkin erinomaisin arvosanoin menestyen. Toisaalta olen aina myös nauttinut opiskelusta ja koulunkäynnistä, ja minulla on jatkuva tarve oppia uutta ja kehittää itseäni. Suorittaessani viime keväänä kasvatustieteen perusopinnot verkkokursseina Helsingin yliopistoon, huomasin nauttivani opiskelutahdin vapaudesta. Kerrankin sain tehdä juuri niin nopeasti kaikki tehtävät kuin itse halusin, enkä kokenut tuota turhauttavaa tunnetta, että aikaa menee hukkaan tai se valuu käsistä. Tai että jos olisin koko sen ajan, kun nyt istun kuuntelemassa opettajaa, itse perehtynyt asiaan ja lukenut sen kerran ajatuksella, olisin jo tehnyt kaikki asiaan liittyvät etäjakson tehtävätkin sen sijaan, että ne jäivät yötöiksi kaiken muun arjen kiireen keskelle. Aikuisiällä opiskelu työssäkäyvänä perheenäitinä on oleellisesti erilaista kuin nuorena. Motivaatio on ainakin itselläni todella korkealla, ja sitä myötä myös odotukset. Nuorena opiskelijana ei ollut suuresti väliä sillä mihin päivän tai pari laittoi, tai oppiko niiden aikana jotakin uutta. Nyt aikuisiällä panokset ovat tosi paljon kovemmat. Itsetuntemus on myös ihan eri luokkaa kuin kaksikymppisenä. Olen tietoinen siitä, millä tavalla itse opin parhaiten, ja mitkä oppimismenetelmät sopivat juuri minulle. Tällä hetkellä minua vähän arveluttaakin se, että tuleeko nuo lähiopetuspäivät olemaan minulle jatkossakin tuskallista istumista, vai oliko kyseessä vain aloituksen pehmeä lasku. Jäin kuitenkin pohtimaan onko lähiopetus minulle ylipäätään sopiva oppimistapa, ainakaan enää näin aikuisiällä?